Remonttihommissa on tärkeintä pitää into päällä ettei siitä tule taakka. Ensimmäisien kuukausien jälkeen muutosta yleensä on paras vipinä vasaran varressa. Sen jälkeen alkaa arki pukkaamaan niin päälle, ettei aina ehdi, jaksa, tai viitsi nikkaroimaan. Ja jos liikaa nikkaroi, niin siitä voi myös seurata liika vipinä pullon varressa, tai minkä lie -varressa.
Tämä blogi oikeastaan on yksi tapa saada pidettyä yllä sitä rakentamisen intoa. Männä viikolla tuhattaiturinne pohti, että lukeeko tätä oikeastaan kukaan. Niin usein sain itkeä itseni uneen tai katsoa kuutamoa kyynel poskelle vierähtäneenä tuo sama kysymys mielessä. Kunnes eilen jo mainitussa soittoruokalassa kävi ilmi, että ainakin yksi lukee. Hyvä ystäväni Juhani kertoi, että hänen joku vanha työkaverinsa lukee tätä. Hullu!
Mutta voi mikä autuas ilo siitä koitti. Ilon kyynel nousi pitkästä aikaa ripsien kaveriksi.
Tietysti joku kommentti näiden horinoiden perää lukijoilta olisi enenmmän kuin mahtavaa nostamaan remontti- ja kirjoitusinnon vielä entisestään. Mutta kuten sanoin, eilinen uutinen yhdestä mahdollisesta lukijasta (hullu) sai aikaan suuren ilon tunteen. Kiitos siitä.
Ensi viikolla aletaan asentelemaan ulkovaloja naapurin sedän kanssa. Ne on jo homattu, mutta asennus puuttuu.Siis ne lamput on hommattu, naapurin setää ei tarvitse hommata. Sankarinne asentaa ja naapurin setä vetää sähköt. Siitä ja monesta muusta temmellyksestä lisää sitten.
Tähän loppuun tänään kuva kukasta joka tuossa seinällä köllöttää auringossa. Peace peace ja paks paks!
