Sadevesiputket

Hyvää Juhannusviikkoa arvon lukijat. Suomen suvi näyttää taas ihanuutensa. Aurinko paistaa ja heti seuraavassa hetkessä vettä tulee kuin sieltä Esterin pakaroiden välistä. Siellä se Työnallekin on lapion varressa heilunut ilman paitaa ja uhoten huudellut taivaalle takaisin, että ”is that the best you can do” kun vettä on tullut solkenaan.

Ilman paitaa tässä kehtaakin heilua, kas kun jos muistatte että Työnalle meni viinipäissään lupailemaan uudenvuodenaattona että 10% painosta lähtee tuosta vaan. No eipä se ihan tuosta vaan ole lähtenyt, mutta hyvältä näyttää. Viime viikonloppuna tavoitepaino oli enää kilon päässä, mutta nyt, oltiin parin kilon päässä sunnuntai-iltana.

Aikaa on siis 5 päivää. Tämä viikko meneekin sitten salaattia syödessä, vettä juodessa ja paskalla istuessa, mutta tavoitteeseen päästään. Viimeinen ilta menee sitten vaikka saunassa. Ei se helpolla lähtenyt, mutta ei se myöskään hirveän tuskan takana ollut. Pääasia on, ettei bikinikuvia tarvitsekaan nyt sitten laittaa nettiin. Se nimittäin oli vedon panos.

Mutta siis sitä vettä on sadellut, ei ole jaksanut paistaa. Kuten muistatte, viime vuonna Työnalle uusi talon sadevesikourut ja muutoksen mukana tuli myös syöksyputket katolta alas. Siis ne asennettiin siten, että vesi tulee alas katolta syöksyputkia pitkin. Itse syöksyputket eivät ole tulleet alas.

Eräs lukija kyseli myös syöksyputkien ”ulosheittäjästä” eli siitä läpästä joka avataan tarvittaessa, ja jonka tarkoituksena on ohjata alas tulevaa vettä sadevesitynnyriin. Ideahan on hyvä, mutta toteutus ei ole ollut aivan sellainen kuin kuvitelmissa on. Ulosheittäjähän heittää vettä vieressä olevaan tynnyriin silloin kun vettä tulee kuin saavista kaataen. Mutta kun sade hiukan siitä rauhoittuu, niin vesi valuu ulosheittäjästä suoraan alas pienenä norona ja päätyy samaan paikkaan kuin syöksyn alimmaisen käyrän vesi.

Toisin sanoen jotta ulosheittäjästä saisi maksimaalisen hyödyn irti veden keruuta varten, on ulosheittäjään kiinnitettävä erillinen putken pätkä joka ulottuu sadevesitynnyrin yläpuolelle. Lisään tästä kuvan kunhan ehdin.

Mutta siis: vettä on tullut ja vesi pitäisi ohjata hallitusti pois rakennuksen välittömästä läheisyydestä.

Käsittelen tässä kirjoituksessa nyt siis vanhan talon hulevesien poisjohtamista.

Periaatteessa näitä ei tarvitsisi edes tehdä vanhaan taloon, koska ennenvanhaan talon maaperä muotoiltiin sellaiseksi että katolta tippuva vesi tuli rännejä pitkin talonreunalle ja sieltä valui pois päin talosta. 

Työnalle kuitenkin haluaa varmistua että se vesi todellakin valuu tarpeeksi kauas talosta ja ei näin kosteusrasita talon perustuksia. Salaojathan tämän ikäisissä taloissa on mitä sattuu.

Työnalle sai vihdoin kaivettua sadevesiputkea maahan. Mutta ihan noin vain ei saa putkea kaivaa maahan. Tai saa, mutta tärkeää on se, että minne se siellä kelluva vesi johdetaan. Sadevesien eli hulevesien (Hulevesillä tarkoitetaan sade- tai sulamisvesiä) poisjohtamisen tarkoituksena on pitää rakennuksen perustukset kuivina.

Hulevesiä ei saa johtaa toisen tontille, ajoradalle, pyörätielle, jalkakäytävälle eikä katuojaan ilman maanomistajan lupaa.

Helsingissä, minne Työnallekin maksaa veronsa, hulevedet imeytetään rakennusjärjestyksen mukaan ensisijaisesti maahan omalla tontilla, mikäli maaperäolosuhteet sen sallivat. Ja nehän sallivat. Työnallen residenssi nimittäin makaa hiekkapohjaisella tontilla.

Käsittääkseni on myös mahdollista tehdä jonkinlaista yhteistyötä naapurin kanssa yhteisistä sadevesikaivoista yms. mutta siihen en ota kantaa.

Tärkeää, siis hyvinkin tärkeää on se että hulevedet eivät päädy lainehtimaan naapurin tontille. Näistä kannattaa käydä avointa keskustelua naapurin kanssa.

Olen muutamastakin riidasta lukenut erinäisistä keskusteluista jossa juuri tästä asiasta tapellaan oikein juristien kanssa.

Työnalle on käyttänyt sulavaa ja saumatonta diplomatiaa kaikissa tämän artikkelin putkituksissa ja niistä ei sen enempää.

Otan nyt yhden talonkulman esimerkiksi: kaivoin putken maahan ja ohjasin sen loppumaan omalle tontille.

Putken pää loppuu siis omalle tontille, hyvissä ajoin ennen naapurin rajaa ja putken päässä on kuoppa. Kuopassa on isohkoja kiviä sekä sepeliä jotta hienompi maa-aines ei täytä putken toista päätä ajan saatossa. Jos kuoppa hetkellisesti täyttyy rankkasateen aikana, valuu ylimääräinen vesi nurmikenttiä pitkin omalle tontille ja tämän mahdollistaa pihan maan muotoilu.

Sitten itse materiaaleista. Hommasin jo viime vuonna sipoolaiselta uudisrakentajalta sadevesiputkea joita hän myi netin myyntipalstoilla ylimääräisenä.

Putket ovat halkaisijaltaa 110mm ja niissä on yleensä mukana toisessa päässä muhvi. Muhvi on siis liitoskappale jolla se liitetään seuraavaan putkeet kiinni.

Hyvään hintaan irtosi. Olen nähnyt myös joissakin taloissa sellaisia ratkaisuja joissa syöksyputkeen on kiinnitetty suoraan putki joka menee sellaisenaan maan päällä kauemmaksi talosta. Helppo ratkaisu mutta ei kovin kaunis. Myös lapset yleensä edesauttavat siinä, että se putki revitään irti. Nyt kun putket ovat maahan kaivettu, on lapsilla pykälän verran kovempi homma jos haluavat putkien paikkaa muuttaa.

Syöksyputkien alle tuleviin suppiloihin kannattaa satsata muutama euro enemmän ja ostaa sakkapesällinen sadevesikaivo. Ei siis pelkkä tratin muotoinen tötsä vaan ämpärin muotoinen tötsä joka kertaa ylimääräiset sonnat pohjalle ja puhdistaminen on näin helpompaa. Maksavat ehkä noin 15e kappale.

Eli siis ei tällainen vaan tällainen:

Sitten vaan kansi kiinni kun omaiset ovat nähneet ja mullat päälle.

Ei se sen kummempaa ole.

Asennussyvyys lienee normaalisti hiukan syvempi kuin Työnallen kohteessa, joten nähtäväksi jää, jäätyvätkö putket talvella. Mutta jos jäätyy, niin sitten kaivetaan syvemmälle tai keksitään jotain.

Että eipä tällä kertaa kummempaa rakkaat lukijat. Juhlikaa maltilla juhannusta ja eikä sitten pissitä veneestä!

Jotta ei tulisi tylsää

Ja kah kun ei ole vielä tarpeeksi tekemistä, niin aloitan kirjoittamaan blogia omakotitalon kunnostuksesta, peruskorjaamisesta, pienestä pintaremontista ja miksi sitä nyt itse kukin haluaa kutsua.

Matkaa siihen, että päästään mainoskatkon jälkeen sytyttämään kynttilöitä, pöyhimään tyynyjä ja asettamaan ne hetelmät ihanasti tarjottimelle, on vielä matkaa. Paljon.

Mutta on tässä puuhassa paljon hyviäkin hetkiä koettu jo toistaiseksi.
Kas tässä hyvät ihmiset talosta lyhyesti.

Kuin varkain löysimme itsemme 2011 huhtikuussa omakotitalon omistajina vaikka alunperin tarkoitus olikin paritalon tai reilunkokoisen  rivitalo-osakkeen hankinta. Budjetillamme oli kohtuullisen helppoa seuloa omakotitaloja oikotie-palvelusta. Siihen riittää asuinkunnaksi Helsinki, hintakatoksi 300 000e ja omakotitalo ja voilá:  Valintasi näkyvät yhdellä sivulla ja silmäyksellä. On siis kerrankin jotain hyötyä siitä, ettei ole liikaa vyyhtiä tilillä.

Talo on rakennettu herran vuonna 1960 ja kyseessä on siporex elementtitalo joka on ollut aikansa valmispakettitalo, joskaan ei varmasti avaimet käteen -paketti, vaan enemmänkin seinät ja katto pystyyn ja hoida itse loput -tyyppinen ratkaisu.
1-kerroksinen talo on kokonaispinta-alaltaan 140m2 joista asuinpinta-alaksi oli valjastettu asuntoesitteen mukaan 98m2
Samassa paketissa on siis myös autotalli, jonne ei muuten nykypäivän auto mahdu hyvällä tahdollakaan. Vauhdilla, silmät kiinni en ole edes yrittänyt.

Alakertakin toki löytyy, mutta siellä mahtuu seisomaan korkeimmassa kohdassa vain optimimittainen mies, kuten minä, eli 173cm. Osa tuosta kellarista on vielä matalempaa. Siellä sijaitsi sähkölämmitteinen lämminvesivaraaja, joka kuutioiltaan on noin 3, ehkä enemmänkin.

Taloon oli uusittu ikkunat 90-luvulla ja sen asian mahtavuuden tajuaminen valkeni minulle vasta myöhemmin, sillä työpaikan ruokapöytäkeskusteluissa selvisi, että ikkunoiden vaihtaminen maksaa mansikoita ja muitakin satokauden tuotteita, eli todella paljon.

Talo makaa pötköttelee 1345m2 tontilla, eli ns. kirvesvarsitontilla, jota myytiin ensin kokonaisuutena, ja jälkeenpäin niin muotiin tulleena, lohkottuna tonttina. Eli iso tontti jaetaan kahteen osaan ja myydään tontti erikseen ja talo toisen puolen tontteineen erikseen. Meidän mansion lekottelee auringossa 631m2 -kokoisella tontilla. Jotkut helsinkiläiset veijarit kutsuvat sitä leikkisästi ja yleisesti persreikätontiksi. Susirajan asukkaat tieysti ilmoittavat yhteen ääneen, että meidän keittiökin on isompi kuin teidän tontti. No, sitten on. Elämä on valintoja.
Helsingissä tämän kokoinen tontti on nykypäivänä täysin normaali koko. Olenpa jossain ilmoituksessa törmännyt 280m2 kokoonkin, siis tontissa. Huh huh, meidän vessakin on isompi ja blaa.

Kaiken kaikkiaan, rakkaat ihmiset, tämä talo oli ihastusta ensi silmäyksellä. Vaikka neliöitä ei ole paljon ja puutteita oli, niin huonejärjestys ja yksinkertaisuus viehätti heti alkuunsa. Myös talon entinen omistaja, tai siis hänen tyttärensä kehui taloa siihen malliin, että kovin mielellään ei olisi sitä myynytkään. Ja ymmärrän kyllä, oma lapsuuden koti. En edes uskalla ajatella miten leukaperäni tulevat väpättämään jos joskus oman lapuuskotini joudun myymään.

Tähän asti on talossa tehty seuraavat remontit. Tärkein ensin: Terassi takapihalle.
Keittiöremontti, kodinhoitohuoneen remontti, varaston muuttaminen työhuoneeksi sekä lämmitysmuodon vaihtaminen.
Pukkaan jokaisesta, jo tehdystä vaiheesta kuvia sekä tekstiä miten työ on tehty ja miten monta kertaa hermot ovat menneet. Ja niin, minne ne hermot menee?