Lipaston kunnostusta ja suurta rakkautta (joo mä kaiken nään)

Hyvää alkanutta viikkoa arvon lukijakuntani.

Kuten tiedätte, on Työnallen sydäntä lähellä esteettisen kauniit mööpelit ja esineet. Yksi suosikeistani on Charles and Ray Eamesin Lounge –tuoli, jonka aitous tietenkin saattaa olla hiukan arvoitus. Mutta kuten tiedätte, Työnalle ei joka päivä kylve rahassa, joten jostain pitää aina tinkiä. Tosin aidon Eamesin Lounge tuolin aion kyllä jossain vaiheessa hankkia. Sellaisen mustan.

Toisinaan asioista pitää maksaa kunnolla että saa laatua, yleensä aina. Toisinaan pitää maksaa jotta saisi kauneutta kalusteisiin. Välillä riittää kun osaa nähdä potentiaalisen kalusteen ja duunaa sitten siitä oman näköisensä, kuten kuvittelin tekeväni Maalausta-ja-kierratystä - postauksessa. Mielipidekysymyksiä sano.

Yksi suosikkihankinnoistani kautta aikain on ollut lastulevyinen ja muovinen lipastoviritys, jonka löysin yksin kyhjöttämässä kierrätystavaratalon taaimmaisesta nurkasta. Tämä ressukka oli siis punainen ja yksi laatikoiden pinnassa olevista muovisista levyistäkin oli saanut pahasti kurttua ja näky oli kieltämättä lohduton. Melko varmasti tämä lipasto-poloinen oli sohvien ja muiden kalusteiden syrjimä ja kaiken maailman keittiöjakkarat naureskelivat tällä kovan elämän kokeneelle halpis-mööpelille kuin halvalle makkaralle. Mutta eipä hätää. Tuo kalustemaailman Skodan kauneuden bongasi parisen vuotta sitten arvostettu kynäsieppo ja kaluste-entisöijänäkin tunnettu Työnalle. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Hänen puhtaat muotonsa ja minimalistinen olemuksensa vangitsi Työnallen silmät heti kierrätystavaratalossa, ja hetkeksi kaikki muu ympärillä katosi. Taustalla soi elokuvamainen, jousiviritteinen musiikki ja hidastettuna Työnalle lähti juoksemaan kohti tätä halpis-tuotannon helmeä siten, että kassit ja muut kantamiset lensivät sivusuunnassa pois käsistä, niiden pikku hiljaa avautuen suurta ja lämmintä syleilyä varten.

Mööpeli ja Työnalle halasivat toisiaan myyntipaikalla ja kaikki läsnä olleet asiakkaat puhkesivat suosionosoituksiin ja hymyillen, jotkut jopa itkien taputtivat tälle kauniin herkälle hetkelle. Silloin tiesin, että nyt ole löytänyt sen oikean, puuttuvan palasen eteistilan peilin alle. Vieläkin, rakkaat lukijani, silmäni kostuvat kun tätä kirjoitan.

Saavuttuani kotiin lipaston kanssa, vetaisin vikkelästi maalit pintaan ja homma oli siinä. Kyllä kauneus edelleen vangitsi ja mööpeli sopi paikkaan kuin nakutettu.

Noh, nyt parin vuoden yhteiselon jälkeen on kaluste saanut vähän osumaan lisää. Maalipintaan on tullut viivoja ja maali rapistunut varsinkin muovisista etulevyistä ja niiden reunoilta ja kulmista.

Myös itse laatikot ja niiden lastulevyrungot eivät kestä lasten kovaa käsittelyä. Tästä johtuen takalevyt helposti ovat kulmista haljenneet siten, että pohjalevy pääsee liikkumaan taaksepäin. Se tarkoittaa sitä, että laatikot eivät mene kunnolla kiinni ja pienet esineet saattavat tippua lipaston pohjalle.

Mutta ei, Työnalle ei päästä irti tästä ihanasta kalusteesta sitten mitenkään. Männä viikonloppuna otin jokaisen laatikon irti ja liimasin takalevyt paikalleen ja pohjalevyt koko matkalta kunnolla kiinni. Sen jälkeen hiukan uutta maalia pintaan ja vetonupit maalasin spraylla mustaksi. Hopean värisenä ne eivät oikein miellyttäneet.

Mutta kyllä, kyllä vaan. Edelleen muotokieli ja ihanuus miellyttää. Siis niin lipastossa kuin mielitietyssä.