perjantai 6. syyskuuta 2013

Remontti + parisuhde = Parisuhderemontti?

Hoplaa sanoi trapetsitaiteilija kun kesken esityksen oluelle lähti.

Eilen ilmestyneessä Meidän talo –lehdessä oli juttua talon rakentamisen ja remontoinnin vaikutuksesta parisuhteeseen.
Työnallen on siis kerrottava oma, oikea näkemyksensä myös tähän asiaan. Eli ottakaa hyvä asento ja valmistautukaa jakamaan kattilat ja lusikat.

Esikoisemme oli noin kahden vuoden ikäinen ja oli kasvanut ensimmäiset ikävuotensa Helsingin Vallilassa. Silloisessa asunnossa ei ollut juuri mitään remontoitavaa, joten elo oli kuin silkkiä vain. Koska Työnalle on kuitenkin kiihkeä mies, ei mennyt aikaakaan kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan siten, että mielitietyn vatsa alkoi kasvaa. Jotain oli tehtävä. Pieni kaksio myyntiin ja kolmio alle. Siis asunto.

Nykyisen ajanlaskumme mukaan vuonna 2009 ostivat Työnalle mielitiettynä kanssa vanhan kerrostalokolmion. Tämäkin asunto oli erittäin retrossa kunnossa ja vaati hellän ja osaavan remonttimiehen pehmeää kosketusta. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut varaa joten Työnalle päätti tarttua toimeen.
En mene sen tarkempiin detaileihin itse remontista, koska se olisi aivan oman blogin paikka. Toiseksi se aika meni melko sumussa, joten eipä Työnalle tuosta mitään muistaisikaan. Enkä nyt puhu alkoholista tahi muista nautintoaineista, vaan väsymyksestä.

Elimme siis lähes täysin klassista ajanjaksoa parisuhteessa. Ensimmäinen lapsi tullut, toinen tulossa. Sehän menee siinä missä yksikin, ja muita kuolemattomia viisauksia ladellen pariskuntamme ryhtyi siis remonttihommiin. Otin kesälomani jo keväällä ja aloin remontoimaan kerrostalokolmiota hurmiossa. Puoliso vatsa pystyssä oli vielä vanhassa asunnossa hoitamassa taloutta ja kaikkea muutakin.

Alku menikin hyvin, mutta mielitietyn pötsi vain kasvoi ja oivan virheliikkeen, eli lapsen poisottaminen päiväkodista äitiysloman alun kunniaksi, alkoivat rasittamaan kotijoukkoja. Eipä ollut helppoa Työnallellakaan. Päivät venyivät sekä askel ja luomi painoi.

Jonkun tutkimuksen mukaan ihmisen elämään ja mieleen vaikuttavat eniten muutto, remontti, lapsen syntymä ja läheisen kuolema. Eli eipä tässä jäänyt enää kuin yksi toteuttamatta. Toinen lapsen synnyttyä oli vielä kaikenlaista pientä laitettavaa asunnossa. Lähdin muun muassa synnytyslaitokselta suoraan laatoittamaan kylpyhuoneen seiniä. Tässä vaiheessa on tietenkin fiksua ja suotavaa alkaa jarruttelemaan remonttia koska äiti tarvitsee apua ja vanhempi lapsi tarvitsee myös huomiota. Mutta himmaile nyt siinä sitten kun kylpyhuonetta ei ole käytössä vielä lainkaan.
Tässä vaiheessa alkoi väsymys ja kaikki muu hiertämään parisuhdetta oikein kunnolla. Työnalle itse koki ristiriitaisia tunteita, koska vanha kunnon psykologiset ”perheen suojeleminen” ja ”pesänrakentaminen” olivat kesken, mutta toisaalta pitäisi olla perheen kanssa läsnä. Näistä tulee aina, siis aina riitelyä. Toinen ei ymmärrä toista koska on vaikea nähdä muuta kuin oma ahdistuneisuus. Tässä vaiheessa pitäisi aina pystyä puhumaan. Oikeastaan puhumaan pitäisi pystyä jo huomattavasti aiemmin.

Remontti, talon rakentaminen tai lisää lapsia on toisinaan myös, usein myös valitettavasti, syy siirtää ongelmia. Koska silloin aika täytetään muulla tekemisellä ja ei nähdä tai pystytä näkemään ongelmia joita parisuhteessa on. Jotkut onnistuvat tässä elämän täyttämisen kaikella tekemisellä jopa eläkeikään asti. Sitten erotaan kun kumpikaan ei enää käy töissä ja kaikki toisessa alkaa korpeamaan.

Tästä kaikesta viisastuneena sovimme nykyiseen residenssiimme muuttaessa, että remontit tehdään rauhassa, koska aikaa on tehdä. Ja kyllähän sen tietää kun Työnalle jotain tällaista sopii. Siitä mitään tullu!
Remonttikohteet aloitettiin kovalla tohinalla ja ärhisteltiin kaikille jotka tulivat suunnilleen ihan mitä tahansa kysymään. Keskeyttivät olemalla yleensä paikalla.

Perhetilanteen hiukan rauhoituttua (etenkin kuopuksen hiukan stabilisoiduttua )on keskustelu entisestään lisääntynyt. Puhumme paljon ja useasti, myös vaikeista asioista ja se todellakin auttaa.
Suurimpia ongelmia, ainakin meidän perheessä ovat olleet oman ajan käyttö ja saaminen, siis ajan saaminen. Työnalle on kokenut asian lähes aina niin, että kun illalla tai viikonloppuna on aikaa ja kukaan ei ole menossa minnekään, niin Työnalle ”saa” mennä asentamaan lamppua seinään tai poraamaan korvausilmaventtiiliä seinään. Ja sitten kun taas mielitietty saa omaa aikaa, niin hän menee kuntosalille tai lenkille. Siis ollessaan hoitovapaalla. Mutta asiahan ei todellakaan ole näin mustavalkoinen. Se joka on ollut hoitovapaalla on ollut kotona koko päivän lasten kanssa ja hänelle kuntosali tms. on omaa rentouttavaa aikaa. No miksi Työnalle ei sitten saa rentouttavaa aikaa, miksi Työnalle tarttuu vasaraan ja akkuvääntimeen kun aikaa lohkeaa? Ymmärsin jossain vaiheessa sen faktan, että voinhan minäkin mennä lenkille ja ottaa oikeaa omaa aikaa itselleni. Se remontti, kuten on sovittu, on pitkän aikajanan tapahtuma ja niitä pitää osata ajoittaa oikein ja tarpeeksi pitkille väleille. Ne pitää myös osata suunnitella ja etenkin informoida toiselle ajoissa. Koska mikäänhän ei ole ärsyttävämpää kuin itsensä tärkeäksi tekevä remonttipelle vain ”ilmoittaa” että nyt lähden tekemään remonttia ja olettaa että puoliso on aina valmis ”vain hoitamaan” lapsia ja muita perheasioita.

Sitten tärkeä asia: Jokaisen isän pitäisi jonkun aikaa, vaikka aseella uhaten pakottaa, olemaan hoitovapaalla lasten kanssa ilman puolison apua päivisin.
Työnallepa kertoo tarinan. Kun esikoisemme syntyi, ehdotti mielitietty minullekin hoitovapaata. 6 kuukautta kotona lapsen kanssa. No mikä ettei. Loin mielikuvan päässäni salamannopeasti: Aamulla herätään kun herätään. Kaffet porisemaan ja luetaan päivän hesari kahteen kertaan ja sen jälkeen pikkuhiljaa siirtyminen sohvalle Simpsoneita katsomaan. Ruokakin tipahtaa jostain taivaasta ja jo kohta puoliso onkin kotona ottamassa taas ohjat käsiinsä. Suits me sir.

Ja kuinka väärässä voi pieni Työnalle ollakaan tässä kaikessa. Esikoinen oppi kävelemään juuri tuolloin, eli 7kk ikäisenä. Arvostus, äitiä, kaikkia äitejä ja kotona olevia, lastaan hoitavia ihmisiä kasvoi monituhatkertaiseksi. Töiden taas alettua kuuden kuukauden kuluttua, minä lähes juoksin töihin.
Eipä aikaakaan kun lapsia oli kolme ja sama kysymys helähti ilmoille kesäisessä illassa. Työnallen muisti on lyhyt mutta huono. Tottakai jään kotiin. Lapset päivähoitoon tai kerhoon ja saan kuopuksen kanssa tehdä vaikka remonttia samalla. Wrong again! Arki täyttyi pukemisesta, viemisestä, hakemisesta, ruuanlaitosta ja ikkunasta ulos tuijottelusta. Eräänä päivänä Työnallukka puhkesi jopa kyyneliin kun väsymys oli niin kova. Vanhemmat lapset tappelee usein ja pienin roikkuu housuissa ja kalakeitto kiehuu yli. Huutamista oli ehkä vielä enemmän kuin armeijassa ja sehän tunnetusti ei tee muuta kuin haittaa.

Vuoden vaihteessa Työnalle palasi työelämään ja voi että. Kyllä olisi voinut halata kaikkia vastaantulijoita ja työpöytääkin. Rauhassa syöminen ja kaikki aikuiskontaktit tuntuvat kuin sadulta, kuin silkkiä vain.
Vasta nyt olen ymmärtänyt remontoinnin syvimmän olemuksen parisuhteessa ja lapsiperheessä. Kiirettä ei saa pitää ja lapset pitää ottaa mukaan. Ei ne kuitenkaan kauan jaksa vasara kädessä olla, mutta heidän ja puolison huomioiminen on tässä kaikessa kaiken alfa ja omega.

Rakkaat lukijat, hyvät pariskunnat, arvon fellow-remontoijat. Arvostakaa puolisoitanne, puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Vaikka se olisi pois mukavuusalueelta. Älkää pitäkö itsestäänselvyytenä lastenhoitoa ja ruuanlaittoa. Peruslässytys ”lastenhoito on tärkeää kanssa” ja sitten timpuriliivit niskaan ja hommiin ei aiheuta muuta kuin ärsytystä.
Nykypäivän remonttireiskan tulee olla huomaavainen, diplomaattinen ja suunnitteleva. Pitää vain osata luovia ja kestää. Ei myöskään auta hokeminen toiselle että ”kun nää pitää vaan tehdä” tai ”kukas sitten sen saunan rakentaa”
Nuo lauseet ovat ehkä totta ja sopivat ehkä tilanteeseen, mutta miettikää myös sitä, että onko siellä valmiissa saunassa enää kahden kuukauden kuluttua kukaan muu istumassa kuin yksinäinen saneeraajaparka jonka kyyneltä ei poskelta hikipisaroiden seuasta erota.


Ja mitä tulee lasten hankintaa ja tuleeko niitä lisää: tästä lähtien Työnalle nukkuu vatsaltaan.

Adios!



2 kommenttia:

  1. Hei!

    Olen tässä kommenttikentässä jo kahteen otteeseen ihmetellyt tätä asiaa. Onkohan asiani niin asiaton, että kommentti aina poistetaan vai olenko niin tumpelo että en saa sitä edes lähetettyä.

    Elikkäs sellaista remontti-irmana olen pohtinut, että miten tuo remontti+parisuhde -kuvio toimii (tai on toimimatta) siinä kohtaa kun remontoija ei olekaan mies? Tuntuu että kaikissa asiaa käsitelleissä artikkeleissa on vakiona remontti-hemmona perheen mies, puolison (oletettavasti nainen) hoitaessa kodin ja perheen.

    Kukas tutkisi sellaisten parisuhteiden toimivuutta, jossa nainen hoitaa remontin, kodin ja lapset? Ja onkohan artikkeleitten kirjoittajille tullut koskaan edes mieleen ettei jokaisen miehen unelma ja pakkomielle ole se talonrakennus?

    T: Remontti-Irma

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä hyvä kysymys. Blogini teksti tietenkin ottaa kantaa miehen näkökulmasta koska itse olen remontoiva osapuoli.
      Nopeasti ajateltuna voisin kuvitella että remontoivana naisena on vieläkin vaikeampaa saada hommat sujumaan.
      Tavallaan ymmärrän ongelman, ainakin siltä kantilta että muutettuamme tähän taloon, naapurin naiset juttelivat puutarhasta ja kasveista mielitietylleni. Hän sitten kertoi minulle mitä oli kuullut. Eli minä siis kasvatan kasvit ja kukat, mutta stereotypia on että nainen sen tekee.


      Saattaisin kuvitella että remontti-irmana tulee varmasti taisteluita miehen kanssa, jos mainittu irma remontoi ja hoitaa lapset.

      Se on myös totta ettei jokaisen miehen unelmana ole rakentaa ja että se olisi pakkomielle.
      Itselleni rakentaminen ja remontointi on melkein enemmän ns. pakko koska uutta tai uudempaa taloa ei ole varaa ostaa. Eli ostetaan hiukan halvempi talo ja remontoidaan se.

      Tuliko tästä vastauksesta nyt sitten kukaan yhtään hullua hurskaammaksi? Mene ja tiedä.

      Poista