Hoplaa sanoi trapetsitaiteilija kun kesken esityksen oluelle lähti.
Eilen ilmestyneessä Meidän talo –lehdessä oli juttua talon
rakentamisen ja remontoinnin vaikutuksesta parisuhteeseen.
Työnallen on siis kerrottava oma, oikea näkemyksensä myös
tähän asiaan. Eli ottakaa hyvä asento ja valmistautukaa jakamaan kattilat ja lusikat.
Esikoisemme oli noin kahden vuoden ikäinen ja oli kasvanut
ensimmäiset ikävuotensa Helsingin Vallilassa. Silloisessa asunnossa ei ollut
juuri mitään remontoitavaa, joten elo oli kuin silkkiä vain. Koska Työnalle on
kuitenkin kiihkeä mies, ei mennyt aikaakaan kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan
siten, että mielitietyn vatsa alkoi kasvaa. Jotain oli tehtävä. Pieni kaksio
myyntiin ja kolmio alle. Siis asunto.
Nykyisen ajanlaskumme mukaan vuonna 2009 ostivat Työnalle
mielitiettynä kanssa vanhan kerrostalokolmion. Tämäkin asunto oli erittäin
retrossa kunnossa ja vaati hellän ja osaavan remonttimiehen pehmeää kosketusta.
Sellaiseen ei kuitenkaan ollut varaa joten Työnalle päätti tarttua toimeen.
En mene sen tarkempiin detaileihin itse remontista, koska se
olisi aivan oman blogin paikka. Toiseksi se aika meni melko sumussa, joten eipä
Työnalle tuosta mitään muistaisikaan. Enkä nyt puhu alkoholista tahi muista
nautintoaineista, vaan väsymyksestä.
Elimme siis lähes täysin klassista ajanjaksoa parisuhteessa.
Ensimmäinen lapsi tullut, toinen tulossa. Sehän menee siinä missä yksikin, ja
muita kuolemattomia viisauksia ladellen pariskuntamme ryhtyi siis
remonttihommiin. Otin kesälomani jo keväällä ja aloin remontoimaan
kerrostalokolmiota hurmiossa. Puoliso vatsa pystyssä oli vielä vanhassa
asunnossa hoitamassa taloutta ja kaikkea muutakin.
Alku menikin hyvin, mutta mielitietyn pötsi vain kasvoi ja
oivan virheliikkeen, eli lapsen poisottaminen päiväkodista äitiysloman alun
kunniaksi, alkoivat rasittamaan kotijoukkoja. Eipä ollut helppoa
Työnallellakaan. Päivät venyivät sekä askel ja luomi painoi.
Jonkun tutkimuksen mukaan ihmisen elämään ja mieleen
vaikuttavat eniten muutto, remontti, lapsen syntymä ja läheisen kuolema. Eli
eipä tässä jäänyt enää kuin yksi toteuttamatta. Toinen lapsen synnyttyä oli
vielä kaikenlaista pientä laitettavaa asunnossa. Lähdin muun muassa
synnytyslaitokselta suoraan laatoittamaan kylpyhuoneen seiniä. Tässä vaiheessa
on tietenkin fiksua ja suotavaa alkaa jarruttelemaan remonttia koska äiti
tarvitsee apua ja vanhempi lapsi tarvitsee myös huomiota. Mutta himmaile nyt
siinä sitten kun kylpyhuonetta ei ole käytössä vielä lainkaan.
Tässä vaiheessa alkoi väsymys ja kaikki muu hiertämään
parisuhdetta oikein kunnolla. Työnalle itse koki ristiriitaisia tunteita, koska
vanha kunnon psykologiset ”perheen suojeleminen” ja ”pesänrakentaminen” olivat
kesken, mutta toisaalta pitäisi olla perheen kanssa läsnä. Näistä tulee aina,
siis aina riitelyä. Toinen ei ymmärrä toista koska on vaikea nähdä muuta kuin
oma ahdistuneisuus. Tässä vaiheessa pitäisi aina pystyä puhumaan. Oikeastaan
puhumaan pitäisi pystyä jo huomattavasti aiemmin.
Remontti, talon rakentaminen tai lisää lapsia on toisinaan
myös, usein myös valitettavasti, syy siirtää ongelmia. Koska silloin aika
täytetään muulla tekemisellä ja ei nähdä tai pystytä näkemään ongelmia joita
parisuhteessa on. Jotkut onnistuvat tässä elämän täyttämisen kaikella
tekemisellä jopa eläkeikään asti. Sitten erotaan kun kumpikaan ei enää käy
töissä ja kaikki toisessa alkaa korpeamaan.
Tästä kaikesta viisastuneena sovimme nykyiseen
residenssiimme muuttaessa, että remontit tehdään rauhassa, koska aikaa on
tehdä. Ja kyllähän sen tietää kun Työnalle jotain tällaista sopii. Siitä mitään
tullu!
Remonttikohteet aloitettiin kovalla tohinalla ja
ärhisteltiin kaikille jotka tulivat suunnilleen ihan mitä tahansa kysymään. Keskeyttivät
olemalla yleensä paikalla.
Perhetilanteen hiukan rauhoituttua (etenkin kuopuksen hiukan
stabilisoiduttua )on keskustelu entisestään lisääntynyt. Puhumme paljon ja
useasti, myös vaikeista asioista ja se todellakin auttaa.
Suurimpia ongelmia, ainakin meidän perheessä ovat olleet
oman ajan käyttö ja saaminen, siis ajan saaminen. Työnalle on kokenut asian
lähes aina niin, että kun illalla tai viikonloppuna on aikaa ja kukaan ei ole
menossa minnekään, niin Työnalle ”saa” mennä asentamaan lamppua seinään tai
poraamaan korvausilmaventtiiliä seinään. Ja sitten kun taas mielitietty saa
omaa aikaa, niin hän menee kuntosalille tai lenkille. Siis ollessaan
hoitovapaalla. Mutta asiahan ei todellakaan ole näin mustavalkoinen. Se joka on
ollut hoitovapaalla on ollut kotona koko päivän lasten kanssa ja hänelle
kuntosali tms. on omaa rentouttavaa aikaa. No miksi Työnalle ei sitten saa
rentouttavaa aikaa, miksi Työnalle tarttuu vasaraan ja akkuvääntimeen kun aikaa
lohkeaa? Ymmärsin jossain vaiheessa sen faktan, että voinhan minäkin mennä
lenkille ja ottaa oikeaa omaa aikaa itselleni. Se remontti, kuten on sovittu,
on pitkän aikajanan tapahtuma ja niitä pitää osata ajoittaa oikein ja tarpeeksi
pitkille väleille. Ne pitää myös osata suunnitella ja etenkin informoida
toiselle ajoissa. Koska mikäänhän ei ole ärsyttävämpää kuin itsensä tärkeäksi
tekevä remonttipelle vain ”ilmoittaa” että nyt lähden tekemään remonttia ja
olettaa että puoliso on aina valmis ”vain hoitamaan” lapsia ja muita
perheasioita.
Sitten tärkeä asia: Jokaisen isän pitäisi jonkun aikaa,
vaikka aseella uhaten pakottaa, olemaan hoitovapaalla lasten kanssa ilman puolison
apua päivisin.
Työnallepa kertoo tarinan. Kun esikoisemme syntyi, ehdotti
mielitietty minullekin hoitovapaata. 6 kuukautta kotona lapsen kanssa. No mikä
ettei. Loin mielikuvan päässäni salamannopeasti: Aamulla herätään kun herätään.
Kaffet porisemaan ja luetaan päivän hesari kahteen kertaan ja sen jälkeen
pikkuhiljaa siirtyminen sohvalle Simpsoneita katsomaan. Ruokakin tipahtaa
jostain taivaasta ja jo kohta puoliso onkin kotona ottamassa taas ohjat
käsiinsä. Suits me sir.
Ja kuinka väärässä voi pieni Työnalle ollakaan tässä
kaikessa. Esikoinen oppi kävelemään juuri tuolloin, eli 7kk ikäisenä. Arvostus,
äitiä, kaikkia äitejä ja kotona olevia, lastaan hoitavia ihmisiä kasvoi
monituhatkertaiseksi. Töiden taas alettua kuuden kuukauden kuluttua, minä lähes
juoksin töihin.
Eipä aikaakaan kun lapsia oli kolme ja sama kysymys helähti ilmoille
kesäisessä illassa. Työnallen muisti on lyhyt mutta huono. Tottakai jään
kotiin. Lapset päivähoitoon tai kerhoon ja saan kuopuksen kanssa tehdä vaikka
remonttia samalla. Wrong again! Arki täyttyi pukemisesta, viemisestä,
hakemisesta, ruuanlaitosta ja ikkunasta ulos tuijottelusta. Eräänä päivänä
Työnallukka puhkesi jopa kyyneliin kun väsymys oli niin kova. Vanhemmat lapset
tappelee usein ja pienin roikkuu housuissa ja kalakeitto kiehuu yli. Huutamista
oli ehkä vielä enemmän kuin armeijassa ja sehän tunnetusti ei tee muuta kuin
haittaa.
Vuoden vaihteessa Työnalle palasi työelämään ja voi että.
Kyllä olisi voinut halata kaikkia vastaantulijoita ja työpöytääkin. Rauhassa
syöminen ja kaikki aikuiskontaktit tuntuvat kuin sadulta, kuin silkkiä vain.
Vasta nyt olen ymmärtänyt remontoinnin syvimmän olemuksen
parisuhteessa ja lapsiperheessä. Kiirettä ei saa pitää ja lapset pitää ottaa
mukaan. Ei ne kuitenkaan kauan jaksa vasara kädessä olla, mutta heidän ja
puolison huomioiminen on tässä kaikessa kaiken alfa ja omega.
Rakkaat lukijat, hyvät pariskunnat, arvon fellow-remontoijat.
Arvostakaa puolisoitanne, puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Vaikka se olisi pois
mukavuusalueelta. Älkää pitäkö itsestäänselvyytenä lastenhoitoa ja
ruuanlaittoa. Peruslässytys ”lastenhoito on tärkeää kanssa” ja sitten
timpuriliivit niskaan ja hommiin ei aiheuta muuta kuin ärsytystä.
Nykypäivän remonttireiskan tulee olla huomaavainen,
diplomaattinen ja suunnitteleva. Pitää vain osata luovia ja kestää. Ei myöskään
auta hokeminen toiselle että ”kun nää pitää vaan tehdä” tai ”kukas sitten sen
saunan rakentaa”
Nuo lauseet ovat ehkä totta ja sopivat ehkä tilanteeseen,
mutta miettikää myös sitä, että onko siellä valmiissa saunassa enää kahden kuukauden kuluttua kukaan muu
istumassa kuin yksinäinen saneeraajaparka jonka kyyneltä ei poskelta hikipisaroiden seuasta erota.
Ja mitä tulee lasten hankintaa ja tuleeko niitä lisää: tästä
lähtien Työnalle nukkuu vatsaltaan.
Adios!
Hei!
VastaaPoistaOlen tässä kommenttikentässä jo kahteen otteeseen ihmetellyt tätä asiaa. Onkohan asiani niin asiaton, että kommentti aina poistetaan vai olenko niin tumpelo että en saa sitä edes lähetettyä.
Elikkäs sellaista remontti-irmana olen pohtinut, että miten tuo remontti+parisuhde -kuvio toimii (tai on toimimatta) siinä kohtaa kun remontoija ei olekaan mies? Tuntuu että kaikissa asiaa käsitelleissä artikkeleissa on vakiona remontti-hemmona perheen mies, puolison (oletettavasti nainen) hoitaessa kodin ja perheen.
Kukas tutkisi sellaisten parisuhteiden toimivuutta, jossa nainen hoitaa remontin, kodin ja lapset? Ja onkohan artikkeleitten kirjoittajille tullut koskaan edes mieleen ettei jokaisen miehen unelma ja pakkomielle ole se talonrakennus?
T: Remontti-Irma
Tämä on kyllä hyvä kysymys. Blogini teksti tietenkin ottaa kantaa miehen näkökulmasta koska itse olen remontoiva osapuoli.
PoistaNopeasti ajateltuna voisin kuvitella että remontoivana naisena on vieläkin vaikeampaa saada hommat sujumaan.
Tavallaan ymmärrän ongelman, ainakin siltä kantilta että muutettuamme tähän taloon, naapurin naiset juttelivat puutarhasta ja kasveista mielitietylleni. Hän sitten kertoi minulle mitä oli kuullut. Eli minä siis kasvatan kasvit ja kukat, mutta stereotypia on että nainen sen tekee.
Saattaisin kuvitella että remontti-irmana tulee varmasti taisteluita miehen kanssa, jos mainittu irma remontoi ja hoitaa lapset.
Se on myös totta ettei jokaisen miehen unelmana ole rakentaa ja että se olisi pakkomielle.
Itselleni rakentaminen ja remontointi on melkein enemmän ns. pakko koska uutta tai uudempaa taloa ei ole varaa ostaa. Eli ostetaan hiukan halvempi talo ja remontoidaan se.
Tuliko tästä vastauksesta nyt sitten kukaan yhtään hullua hurskaammaksi? Mene ja tiedä.