Remontti + parisuhde = Parisuhderemontti?

Hoplaa sanoi trapetsitaiteilija kun kesken esityksen oluelle lähti.

Eilen ilmestyneessä Meidän talo –lehdessä oli juttua talon rakentamisen ja remontoinnin vaikutuksesta parisuhteeseen.

Työnallen on siis kerrottava oma, oikea näkemyksensä myös tähän asiaan. Eli ottakaa hyvä asento ja valmistautukaa jakamaan kattilat ja lusikat.

Esikoisemme oli noin kahden vuoden ikäinen ja oli kasvanut ensimmäiset ikävuotensa Helsingin Vallilassa. Silloisessa asunnossa ei ollut juuri mitään remontoitavaa, joten elo oli kuin silkkiä vain. Koska Työnalle on kuitenkin kiihkeä mies, ei mennyt aikaakaan kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan siten, että mielitietyn vatsa alkoi kasvaa. Jotain oli tehtävä. Pieni kaksio myyntiin ja kolmio alle. Siis asunto.

Nykyisen ajanlaskumme mukaan vuonna 2009 ostivat Työnalle mielitiettynä kanssa vanhan kerrostalokolmion. Tämäkin asunto oli erittäin retrossa kunnossa ja vaati hellän ja osaavan remonttimiehen pehmeää kosketusta. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut varaa joten Työnalle päätti tarttua toimeen.

En mene sen tarkempiin detaileihin itse remontista, koska se olisi aivan oman blogin paikka. Toiseksi se aika meni melko sumussa, joten eipä Työnalle tuosta mitään muistaisikaan. Enkä nyt puhu alkoholista tahi muista nautintoaineista, vaan väsymyksestä.

Elimme siis lähes täysin klassista ajanjaksoa parisuhteessa. Ensimmäinen lapsi tullut, toinen tulossa. Sehän menee siinä missä yksikin, ja muita kuolemattomia viisauksia ladellen pariskuntamme ryhtyi siis remonttihommiin. Otin kesälomani jo keväällä ja aloin remontoimaan kerrostalokolmiota hurmiossa. Puoliso vatsa pystyssä oli vielä vanhassa asunnossa hoitamassa taloutta ja kaikkea muutakin.

Alku menikin hyvin, mutta mielitietyn pötsi vain kasvoi ja oivan virheliikkeen, eli lapsen poisottaminen päiväkodista äitiysloman alun kunniaksi, alkoivat rasittamaan kotijoukkoja. Eipä ollut helppoa Työnallellakaan. Päivät venyivät sekä askel ja luomi painoi.

Jonkun tutkimuksen mukaan ihmisen elämään ja mieleen vaikuttavat eniten muutto, remontti, lapsen syntymä ja läheisen kuolema. Eli eipä tässä jäänyt enää kuin yksi toteuttamatta. Toinen lapsen synnyttyä oli vielä kaikenlaista pientä laitettavaa asunnossa. Lähdin muun muassa synnytyslaitokselta suoraan laatoittamaan kylpyhuoneen seiniä. Tässä vaiheessa on tietenkin fiksua ja suotavaa alkaa jarruttelemaan remonttia koska äiti tarvitsee apua ja vanhempi lapsi tarvitsee myös huomiota. Mutta himmaile nyt siinä sitten kun kylpyhuonetta ei ole käytössä vielä lainkaan.

Tässä vaiheessa alkoi väsymys ja kaikki muu hiertämään parisuhdetta oikein kunnolla. Työnalle itse koki ristiriitaisia tunteita, koska vanha kunnon psykologiset ”perheen suojeleminen” ja ”pesänrakentaminen” olivat kesken, mutta toisaalta pitäisi olla perheen kanssa läsnä. Näistä tulee aina, siis aina riitelyä. Toinen ei ymmärrä toista koska on vaikea nähdä muuta kuin oma ahdistuneisuus. Tässä vaiheessa pitäisi aina pystyä puhumaan. Oikeastaan puhumaan pitäisi pystyä jo huomattavasti aiemmin.

Remontti, talon rakentaminen tai lisää lapsia on toisinaan myös, usein myös valitettavasti, syy siirtää ongelmia. Koska silloin aika täytetään muulla tekemisellä ja ei nähdä tai pystytä näkemään ongelmia joita parisuhteessa on. Jotkut onnistuvat tässä elämän täyttämisen kaikella tekemisellä jopa eläkeikään asti. Sitten erotaan kun kumpikaan ei enää käy töissä ja kaikki toisessa alkaa korpeamaan.

Tästä kaikesta viisastuneena sovimme nykyiseen residenssiimme muuttaessa, että remontit tehdään rauhassa, koska aikaa on tehdä. Ja kyllähän sen tietää kun Työnalle jotain tällaista sopii. Siitä mitään tullu!

Remonttikohteet aloitettiin kovalla tohinalla ja ärhisteltiin kaikille jotka tulivat suunnilleen ihan mitä tahansa kysymään. Keskeyttivät olemalla yleensä paikalla.

Perhetilanteen hiukan rauhoituttua (etenkin kuopuksen hiukan stabilisoiduttua )on keskustelu entisestään lisääntynyt. Puhumme paljon ja useasti, myös vaikeista asioista ja se todellakin auttaa.

Suurimpia ongelmia, ainakin meidän perheessä ovat olleet oman ajan käyttö ja saaminen, siis ajan saaminen. Työnalle on kokenut asian lähes aina niin, että kun illalla tai viikonloppuna on aikaa ja kukaan ei ole menossa minnekään, niin Työnalle ”saa” mennä asentamaan lamppua seinään tai poraamaan korvausilmaventtiiliä seinään. Ja sitten kun taas mielitietty saa omaa aikaa, niin hän menee kuntosalille tai lenkille. Siis ollessaan hoitovapaalla. Mutta asiahan ei todellakaan ole näin mustavalkoinen. Se joka on ollut hoitovapaalla on ollut kotona koko päivän lasten kanssa ja hänelle kuntosali tms. on omaa rentouttavaa aikaa. No miksi Työnalle ei sitten saa rentouttavaa aikaa, miksi Työnalle tarttuu vasaraan ja akkuvääntimeen kun aikaa lohkeaa? Ymmärsin jossain vaiheessa sen faktan, että voinhan minäkin mennä lenkille ja ottaa oikeaa omaa aikaa itselleni. Se remontti, kuten on sovittu, on pitkän aikajanan tapahtuma ja niitä pitää osata ajoittaa oikein ja tarpeeksi pitkille väleille. Ne pitää myös osata suunnitella ja etenkin informoida toiselle ajoissa. Koska mikäänhän ei ole ärsyttävämpää kuin itsensä tärkeäksi tekevä remonttipelle vain ”ilmoittaa” että nyt lähden tekemään remonttia ja olettaa että puoliso on aina valmis ”vain hoitamaan” lapsia ja muita perheasioita.

Sitten tärkeä asia: Jokaisen isän pitäisi jonkun aikaa, vaikka aseella uhaten pakottaa, olemaan hoitovapaalla lasten kanssa ilman puolison apua päivisin.

Työnallepa kertoo tarinan. Kun esikoisemme syntyi, ehdotti mielitietty minullekin hoitovapaata. 6 kuukautta kotona lapsen kanssa. No mikä ettei. Loin mielikuvan päässäni salamannopeasti: Aamulla herätään kun herätään. Kaffet porisemaan ja luetaan päivän hesari kahteen kertaan ja sen jälkeen pikkuhiljaa siirtyminen sohvalle Simpsoneita katsomaan. Ruokakin tipahtaa jostain taivaasta ja jo kohta puoliso onkin kotona ottamassa taas ohjat käsiinsä. Suits me sir.

Ja kuinka väärässä voi pieni Työnalle ollakaan tässä kaikessa. Esikoinen oppi kävelemään juuri tuolloin, eli 7kk ikäisenä. Arvostus, äitiä, kaikkia äitejä ja kotona olevia, lastaan hoitavia ihmisiä kasvoi monituhatkertaiseksi. Töiden taas alettua kuuden kuukauden kuluttua, minä lähes juoksin töihin.

Eipä aikaakaan kun lapsia oli kolme ja sama kysymys helähti ilmoille kesäisessä illassa. Työnallen muisti on lyhyt mutta huono. Tottakai jään kotiin. Lapset päivähoitoon tai kerhoon ja saan kuopuksen kanssa tehdä vaikka remonttia samalla. Wrong again! Arki täyttyi pukemisesta, viemisestä, hakemisesta, ruuanlaitosta ja ikkunasta ulos tuijottelusta. Eräänä päivänä Työnallukka puhkesi jopa kyyneliin kun väsymys oli niin kova. Vanhemmat lapset tappelee usein ja pienin roikkuu housuissa ja kalakeitto kiehuu yli. Huutamista oli ehkä vielä enemmän kuin armeijassa ja sehän tunnetusti ei tee muuta kuin haittaa.

Vuoden vaihteessa Työnalle palasi työelämään ja voi että. Kyllä olisi voinut halata kaikkia vastaantulijoita ja työpöytääkin. Rauhassa syöminen ja kaikki aikuiskontaktit tuntuvat kuin sadulta, kuin silkkiä vain.

Vasta nyt olen ymmärtänyt remontoinnin syvimmän olemuksen parisuhteessa ja lapsiperheessä. Kiirettä ei saa pitää ja lapset pitää ottaa mukaan. Ei ne kuitenkaan kauan jaksa vasara kädessä olla, mutta heidän ja puolison huomioiminen on tässä kaikessa kaiken alfa ja omega.

Rakkaat lukijat, hyvät pariskunnat, arvon fellow-remontoijat. Arvostakaa puolisoitanne, puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Vaikka se olisi pois mukavuusalueelta. Älkää pitäkö itsestäänselvyytenä lastenhoitoa ja ruuanlaittoa. Peruslässytys ”lastenhoito on tärkeää kanssa” ja sitten timpuriliivit niskaan ja hommiin ei aiheuta muuta kuin ärsytystä.

Nykypäivän remonttireiskan tulee olla huomaavainen, diplomaattinen ja suunnitteleva. Pitää vain osata luovia ja kestää. Ei myöskään auta hokeminen toiselle että ”kun nää pitää vaan tehdä” tai ”kukas sitten sen saunan rakentaa”

Nuo lauseet ovat ehkä totta ja sopivat ehkä tilanteeseen, mutta miettikää myös sitä, että onko siellä valmiissa saunassa enää kahden kuukauden kuluttua kukaan muu istumassa kuin yksinäinen saneeraajaparka jonka kyyneltä ei poskelta hikipisaroiden seuasta erota.

Ja mitä tulee lasten hankintaa ja tuleeko niitä lisää: tästä lähtien Työnalle nukkuu vatsaltaan.

Adios!

Kellarin ovi. Liekö viinikellari joskus?

Kirpakkaa syysiltaa rakkaat runoraatilaiset.

Työnalle ajaa itsensä ja hermonsa loppuun hoitovapaalla, mutta silti en päivääkään vaihtaisi pois.

Remonteista on päivisin turha haikailla, mutta niitä voi suunnitella ja pohtia samalla kun pyyhkii pyllyä ja vaihtaa kakkavaippaa.

Saniteettitiloja pohtiessa ole muun muassa tullut siihen tulokseen, että en aio hankkia niitä iän ikuisia allaskaappeja, vaan teen sinne massiivipuusta tason, jonka päälle laitan pienen nätin altaan sekä tason alle toisen pienemmän tason. Sinne saa sitten niin helevetin ihanasti pinottua ne pikkupyyhkeet, jotka lapset käy sitten repimässä saman tien alas.

Toinen asia mikä edelleen mietityttää Työnallea, on takan hankinta. Rahaahan Työnallella ei ole ”just nyt”, mutta jahka se kauan kadoksissa ollut ameriikan serkku laittaa vyyhtiä tilille, niin suunnitelma on melko lailla selvä: kuin muusikko ennen keikkaa.

Nuohoojan näytettyä nokista naamaansa Työnallen residenssissä, haastelin karjua totta kai koko rahan edestä, ja kysyin hänen mielipidettään mm. teräksisiin kevytpiippuihin.

Nuohoojamestari sanoi, että hänen mielestään kannattaa hommata harkoista tehty piippu. Tai oikeastaan tärkeintä on keraaminen materiaali piipussa. Metallinen kun pukkaa hikoilemaan sen verran paljon joka tapauksessa. Lisäksi CE-merkintä piipuissa kertoo sen, että piiput on testattu yläpohjan eristeen ollessa 200mm.

Nykyjätähän yläpohjan eristepaksuus suositellaan olevan 500mm eli puoli metriä villaa.

Ja kun se putki sitten on siellä puhallusvillan tai muun seassa ja kuumenee talvisin joka ilta, niin kuumahan sille tulee. Saattaa villa jopa syttyä palamaan ja melko varmasti myös ”hikoilee” siellä.

Sutarin mukaan sitä vettä sitten valuu tuon tuostakin sitä putkea pitkin,

Harmi sinänsä, sillä sen verran silmät kiiluen olen Glorian kodit, Kodinrakentajat ja Omat talot lukenut, että rosterinen valmispiippu olisi ollut se juttu. Nyt pitää vielä pohtia. Tosin sitä pohdintaa ja deadlinea helpottaa tuo ah niin ihana persaukisuus.

No mutta se siitä, oli ihan asiaakin. Arvoasunnossammehan on myös kellari kuten vanhat lukijat varmasti muistavat. Matala maja ja ei ikkunoita. Poistettuani käytöstä kellarissa olleen suuren varaajan, oli pieni jännitys päällä, että mahtaako lämpö pysyä kellarissa vielä sen jälkeenkin, mutta niinhän se vain pysyi. Siellä on kesät talvet noin kymmenisen astetta plussan puolella. Se kieltämättä houkuttaa tekemään pienehkön viinikellarin sinne joskus tulevaisuudessa. Työnallehan ei juo, paitsi silloin kun on jotain taiteellista tekeillä, tai jokin remontti on tehty tai tekeillä, tai ahdistaa, tai on jotain tai sitten ei ole. Eli hyvin pientä on alkoholin kulutus.

Mutta viinikellarista päästään sen oveen. Kellariin vievä aukko on talon takapihalla josta menee portaat alas. Sen ovena taikka luukun suojana oli puinen kehikko jonka päälle oli tehty kattopeltiviritys. Runkopuut olivat osittain lahonneet ja aukipitomekanismi oli pettänyt. Nykyinen aukipitäminen oli siis laudanpalan varassa. Voinette kuvitella, että tuo ovi oli tullut muutamankin kerran niskaan kesken hyvän roudauksen. Onneksi Työnallella on huonot hermot ja näin ollen naapurit ovat saaneet kuulla korvia hiveleviä kirosanoja jo koko männä vuoden.

Homma aloitettiin sillä, että vanha ovi revittiin ensin apinan raivolla pois. Helposti se ei lähtenyt. Uutta aloitin rakentamaan samoilla mitoilla.

Mietin tovin sitä, että jos teen nyt täydellä laudoituksella olevan vastaavan katoksen, niin sehän tullee painamaan jonkin verran. Aikaisempihan oli vain kehikko ja kattopelti.

Tein siis kuten kuka tahansa järkevä ihminen tekisi: annoin mennä vaan.

Tässäkin puuhassa on tärkeää ottaa ristimitta. Se tuntuu niin turhalta, mutta säästää oikeasti niin monelta vaivalta. Kun ristimitta oli kunnossa, niin sitten vaan lautaa riviin.

Kun olin saanut viimeisenkin laudan paikalleen lautaoveen, levitin kattohuovan, joka oli jäänyt yli leikkimökin katosta, tekeleen päälle. Sehän sattui istumaan leveytensä puolesta kuin tatti.

Uusin alasmenoaukon kohdalta myös laudan, jonka päälle ovi laskeutuu. Tässäkin tapauksessa laitoin huopaa betonin ja kestopuun väliin.

Kiinnityksessä oli käytettävä poravasaraa ja kokeilin reikiin ensin proppuja. Ei oikein meinannut pysyä, joten kokeilin seuraavaksi jousiankkureita. Ai hesus sentään, että oli helppoa ja nopeaa kiinnitystä. Sopivankokoinen reikä vaan puuhun ja betoniin, jonka jälkeen vasaralla tämä kaveri sinne. Siellä lepää ja pysyy. Voin suositella lämpimästi.

Sitten oli vuorossa saranat. Ja kuten kuvasta näkyy, ei Työnalle aina hiffaa eikä myöskään osu oikeaan. Ovelana lovesin aukot saranoille ensin kannatinpuuhun, jotta ovi tulisi lähemmäksi seinää. Mutta eihän se silloin aukea kunnolla. Noh, kunnon kiroilulla tämäkin selvisi.

Seinään vielä lankahaka ja se oli siinä. Tähän pitää kyllä tehdä vielä kaide, koska tuosta on hyvät saumat tippua kun luukku on auki. Mutta kassellaan sitä sitten syssymmällä.

Kun työ on tehty, on aika avata olut. Työnalle ei enää vanhoilla päivillä jaksa juurikaan mainostaa, mutta tämä olut on ihan oikeasti huippuhyvää. Mukava ei-niin-domestinen pieni kupla ja mukavan kirpeä, mutta silti niin pehmeä.

Sitten vaan vaakatasoon lainakeinuun ja pohtimaan uusia juonia.

Siteeratakseni hyvää ystävääni: Ei tää tästä, huomenna on huonommin.

Ensi kertaan!