Kirpakkaa syysiltaa rakkaat runoraatilaiset.
Työnalle ajaa itsensä ja hermonsa loppuun hoitovapaalla, mutta silti en päivääkään vaihtaisi pois.
Remonteista on päivisin turha haikailla, mutta niitä voi
suunnitella ja pohtia samalla kun pyyhkii pyllyä ja vaihtaa kakkavaippaa.
Saniteettitiloja pohtiessa ole muun muassa tullut siihen tulokseen, että en aio hankkia niitä iän
ikuisia allaskaappeja, vaan teen sinne massiivipuusta tason, jonka
päälle laitan pienen nätin altaan sekä tason alle toisen pienemmän tason. Sinne saa sitten niin
helevetin ihanasti pinottua ne pikkupyyhkeet, jotka lapset käy sitten repimässä saman
tien alas.
Toinen asia mikä edelleen mietityttää Työnallea, on takan
hankinta. Rahaahan Työnallella ei ole ”just nyt”, mutta jahka se kauan
kadoksissa ollut ameriikan serkku laittaa vyyhtiä tilille, niin suunnitelma on
melko lailla selvä: kuin muusikko ennen keikkaa.
Nuohoojan näytettyä nokista naamaansa Työnallen
residenssissä, haastelin karjua totta kai koko rahan edestä, ja kysyin hänen
mielipidettään mm. teräksisiin kevytpiippuihin.
Nuohoojamestari sanoi, että hänen mielestään kannattaa
hommata harkoista tehty piippu. Tai oikeastaan tärkeintä on keraaminen materiaali
piipussa. Metallinen kun pukkaa hikoilemaan sen verran paljon joka tapauksessa.
Lisäksi CE-merkintä piipuissa kertoo sen, että piiput on testattu yläpohjan
eristeen ollessa 200mm.
Nykyjätähän yläpohjan eristepaksuus suositellaan olevan
500mm eli puoli metriä villaa.
Ja kun se putki sitten on siellä puhallusvillan tai muun
seassa ja kuumenee talvisin joka ilta, niin kuumahan sille tulee. Saattaa villa
jopa syttyä palamaan ja melko varmasti myös ”hikoilee” siellä.
Sutarin mukaan sitä vettä sitten valuu tuon tuostakin sitä putkea pitkin,
Harmi sinänsä, sillä sen verran silmät kiiluen olen Glorian
kodit, Kodinrakentajat ja Omat talot lukenut, että rosterinen valmispiippu
olisi ollut se juttu. Nyt pitää vielä pohtia. Tosin sitä pohdintaa ja deadlinea
helpottaa tuo ah niin ihana persaukisuus.
No mutta se siitä, oli ihan asiaakin. Arvoasunnossammehan on
myös kellari kuten vanhat lukijat varmasti muistavat. Matala maja ja ei
ikkunoita. Poistettuani käytöstä kellarissa olleen suuren varaajan, oli pieni jännitys
päällä, että mahtaako lämpö pysyä kellarissa vielä sen jälkeenkin, mutta niinhän se
vain pysyi. Siellä on kesät talvet noin kymmenisen astetta plussan puolella. Se
kieltämättä houkuttaa tekemään pienehkön viinikellarin sinne joskus tulevaisuudessa. Työnallehan ei juo, paitsi silloin kun on jotain taiteellista tekeillä,
tai jokin remontti on tehty tai tekeillä, tai ahdistaa, tai on jotain tai
sitten ei ole. Eli hyvin pientä on alkoholin kulutus.
Mutta viinikellarista päästään sen oveen. Kellariin vievä
aukko on talon takapihalla josta menee portaat alas. Sen ovena taikka luukun
suojana oli puinen kehikko jonka päälle oli tehty kattopeltiviritys. Runkopuut
olivat osittain lahonneet ja aukipitomekanismi oli pettänyt. Nykyinen
aukipitäminen oli siis laudanpalan varassa. Voinette kuvitella, että tuo ovi oli
tullut muutamankin kerran niskaan kesken hyvän roudauksen. Onneksi Työnallella
on huonot hermot ja näin ollen naapurit ovat saaneet kuulla korvia hiveleviä
kirosanoja jo koko männä vuoden.
Homma aloitettiin sillä, että vanha ovi revittiin ensin apinan raivolla
pois. Helposti se ei lähtenyt. Uutta aloitin rakentamaan samoilla mitoilla.
Mietin tovin sitä, että jos teen nyt täydellä laudoituksella
olevan vastaavan katoksen, niin sehän tullee painamaan jonkin verran.
Aikaisempihan oli vain kehikko ja kattopelti.
Tein siis kuten kuka tahansa järkevä ihminen tekisi: annoin
mennä vaan.
Tässäkin puuhassa on tärkeää ottaa ristimitta. Se tuntuu niin
turhalta, mutta säästää oikeasti niin monelta vaivalta. Kun ristimitta oli
kunnossa, niin sitten vaan lautaa riviin.
Kun olin saanut viimeisenkin laudan paikalleen lautaoveen, levitin
kattohuovan, joka oli jäänyt yli leikkimökin katosta, tekeleen päälle. Sehän sattui
istumaan leveytensä puolesta kuin tatti.
Uusin alasmenoaukon kohdalta myös laudan, jonka päälle ovi
laskeutuu. Tässäkin tapauksessa laitoin huopaa betonin ja kestopuun väliin.
Kiinnityksessä oli käytettävä poravasaraa ja kokeilin
reikiin ensin proppuja. Ei oikein meinannut pysyä, joten kokeilin seuraavaksi
jousiankkureita. Ai hesus sentään, että oli helppoa ja nopeaa kiinnitystä.
Sopivankokoinen reikä vaan puuhun ja betoniin, jonka jälkeen vasaralla tämä kaveri sinne.
Siellä lepää ja pysyy. Voin suositella lämpimästi.
Sitten oli vuorossa saranat. Ja kuten kuvasta näkyy, ei
Työnalle aina hiffaa eikä myöskään osu oikeaan. Ovelana lovesin aukot
saranoille ensin kannatinpuuhun, jotta ovi tulisi lähemmäksi seinää. Mutta
eihän se silloin aukea kunnolla. Noh, kunnon kiroilulla tämäkin selvisi.
Seinään vielä lankahaka ja se oli siinä. Tähän pitää kyllä
tehdä vielä kaide, koska tuosta on hyvät saumat tippua kun luukku on auki.
Mutta kassellaan sitä sitten syssymmällä.
Kun työ on tehty, on aika avata olut. Työnalle ei enää
vanhoilla päivillä jaksa juurikaan mainostaa, mutta tämä olut on ihan oikeasti
huippuhyvää. Mukava ei-niin-domestinen pieni kupla ja mukavan kirpeä, mutta
silti niin pehmeä.
Sitten vaan vaakatasoon lainakeinuun ja pohtimaan uusia
juonia.
Siteeratakseni hyvää ystävääni: Ei tää tästä, huomenna on huonommin.
Ensi kertaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti